Eikö jumppa kiinnosta? Ei haittaa

Mitä enemmän uppoudun liikkumiseen ja sitä ympäröivään maailmaan, sitä enemmän muistutan itselleni, ettei oma elämäntapani välttämättä ole toiselle ihmiselle mielekäs. Eikä millään tavalla oikea. Meitä on niin monenlaisia tyyppejä, ja arvostamme erilaisia asioita.

Liikunta, erityisesti toiminnallinen harjoittelu, on tuonut mulle viimeisen kuuden vuoden aikana niin hienoja asioita, että päätin luoda itselleni liikunnasta rinnakkaisammatin. Jokusen vuoden kestävä projekti on vasta aluillaan, mutta fiilis on nyt jo puhdasta kultaa.

Mielestäni pitää heittäytyä päistikkaa elämän hyviin asioihin. Niihin just itselle hyviin.

Mutta kuulen usein kommentteja, jotka saavat mut kerta toisensa jälkeen mietteliääksi. Surulliseksi jopa. Erityisesti naisia vaivaa jumppa-ahdistus. Nykyään on muka itsestään selvää, että nainen jumppaa. Pitää ainakin haluta jumpata. Jos nainen ei jumppaa, käsikirjoitukseen kuuluu, että selittelee ja harmittelee, miksi ei pysty, ehdi tai jaksa.

Nyt ei saa ymmärtää väärin. Liikunta kohentaa pomminvarmasti vointia ja mielialaa. Ja liikkujalla on tankissa enemmän polttoainetta ihan tavallisiin arkijuttuihin. Jos on kiinnostunut suosituksista, viikossa pitäisi liikkua reippaasti 2,5 tuntia, hikoilla reilu tunti ja tehdä pari lihaskuntojumppaa. Uskon muutenkin, että vahvassa kropassa asuu vahva mieli.

Holhoaminen ei vain ole ok.

Maailmaa ei voi laittaa järjestykseen eikä sulloa kaikkia ihmisiä samaan excel-taulukkoon.

Olen täysin avoin ajatukselle, että jollekin liikunta merkitsee suunnilleen yhtä paljon kuin hiiren napanöyhtä. Joku saa fiiliksensä jostain aivan muusta.

Vierastan älyttömästi sitä, että ei nähdä metsää puilta, vaan jankutetaan ja tyrkytetään omaa näkemystä hyvästä elämästä. Joku on vaikka törkeän lahjakas kanteleen soittaja, ja hänelle riittää liikunnaksi metsäkävely silloin kun sattuu huvittamaan. Joku ei liiku lainkaan vaan katsoo mieluummin Simpsonit-maratoneja. Entä sitten? Tähän keskusteluun voisi tuoda kansanterveyden, sote-kustannukset ja nönnönnöö, mutta aina ei jaksa.

Liikunnan hyvät vaikutukset on äkkiä kumottu, jos laji tuntuu itselle vieraalta ja harrastamaan täytyy aina lähteä stressihormonit punaisella. Mutta menet, ”kun on tullut löysäiltyä, muutkin menevät ja täytyyhän sitä nyt yrittää”.

Harrastuksen pitäisi tuoda elämään jotain lisää, ei stressata ja ahdistaa.

Harrastamisen on tarkoitus olla kivaa.

Kirjoitan sen uudelleen. Kivaa!

Mitä se voisi olla? Istu mukavasti, hengitä syvään, mieti. Mistä tykkäsit muksuna? Mistä nautit nyt aikuisena? Ehkä kaupungissasi on lapsuuden harrastuksen aikuisryhmä tai kurssi? Kansalaisopistoissa on meinaan aika paljon muutakin kuin sitä pahamaineista huovutusta.

Stressivapaata vuoden aloitusta tutuille ja tuntemattomille jumppapirkoille ja jumpanvihaajille. Ei se ole niin tarkkaa. Ota lunkisti!

PS. Kuvat ovat Crossfit Kaarinasta, jonka lempinimeksi muovautui heti alussa Kaarinan jumppakerho. Kuvat nappasi pääkoutsi Henry Oivo. Kerron sympaattisesta lähiboksistamme lisää keväämmällä.