Ihan vähän vain vilkaisen

Koska lempeämmät keinot eivät tehonneet, asetin itselleni sänkysomekiellon. Puhelimen hypistely sängyssä ennen nukkumaanmenoa herättää mussa niin voimakkaita tuntemuksia, että siitä pitää nyt kirjoittaa.

Blogipostaus vaatii kuvamateriaalia. Pyysin Briiffin superreipasta projektiassaria ottamaan musta luontevan puhelinaiheisen kuvan. No, harvemmin löhöän avokonttorin sohvalla saapikkaat tyynyllä somettamassa. Vika taisi olla tehtävänannossa.

Ongelma oli tämä

Vielä pari kuukautta sitten kävin itseni kanssa lähes joka ilta tällaisen sisäisen keskustelun:

”Aah ihanaa! Olen ajoissa sängyssä. Nyt saan kunnon yöunet. Tapu tapu, hyvä minä! Laitan valotkin pois, kas näin. Tässä sitä ollaan menossa ajoissa nukkumaan. Hykertelyä ja peittojen möyhintää. Mutta ennen kuin nukun, ihan vähän vain selaan somea.”

Ai miksi? Koska Instan ja blogien selaaminen on nopeaa viihdettä, josta saa nautintoa naps heti. On kiva tutkia, mitä muut ihmiset puuhaavat. Mutta kun se plärääminen ei ikinä jää viiteen minuuttiin.

Olin muutama vuosi sitten juttukeikalla kodissa, jossa lapsille oli saneltu selkeät puhelinsäännöt. Kouluikäiset lapset jättivät luurinsa yöksi keittiönpöydälle. Myös teinityttö. Ihailin vanhempien lempeän jämäkkää asennetta, mutta mietin, onko jyrkkä kielto ihan välttämätön. Nyt tiedän, että todella oli. Some koukuttaa, unet jäävät lyhyiksi ja univelka ei sovi kenellekään.

Some oli ongelma, koska…

…jos annan itselleni vapauksia, siinä käy näin:

”Ai kun hyvän näköinen mutakakku. Tästä pääsee reseptiinkin, katsotaas. Sitä vois leipoa ensi viikonloppuna (juupa juu). Onpa vanhalla koulukaverilla söötti koira. Missähän ne asuu nykyään, mukavan näköistä metsää taustalla. Pitäiskö hankkia koira (ei). Oi kun nätisti tanko laskeutuu tuon mimmin rinnalle. Pitäis nostaa useammin, tai oma tulos ei parane koskaan (ei varmaan paranekaan). Mitähän tuo mimmi syö? Ääk, kaurahiutaleet on loppu. Hei, pitääkin googlata se kaurasämpyläohje. Ooh pitäiskö ostaa uudet treenitossut, tällasia oon aina halunnut!”

Ihan vähän vain selaan voi helposti venyä kolmen vartin luurin lääppimiseksi. Mukava raukea unisuus on vaihtunut levottomaan kiemurteluun ja silmissä loistaa sisäinen sinivalo. Unta saa odottaa vähintään puoli tuntia. Nyt olen lipsunut fiksusta nukkumaanmenoajasta jo puolitoista tuntia. Syke kohoaa, ärsyttää kiukuttaa.

Ja mitä saan vastineeksi? En yhtään mitään. Somessa, blogeissa, iltapäivälehdissä tai edes Hesarissa ei ole mitään niin mielenkiintoista, että se olisi tärkeämpää kuin riittävä yöuni.

Ratkaisin sen näin

Tähän älyttömyyteen auttoi vain tiukka kielto. Sängyssä saa lukea kirjaa, nukkua, kukkua ja mitä näitä on. Mutta ei somea sängyssä. Ikinä. Luuri yöpöydälle, eikä hypistellä!

Hätä keinot keksii. Pari iltaa sitten sain itseni kiinni seisomasta sängyn viereltä, digivalot luurilta tuikkien. Periaatteessa en rikkonut sääntöä. Käytännössä tunsin itseni idiootiksi.

Kaiken kaikkiaan somenotkumisen omavalvonta on toiminut hyvin. Olen voinut iltaisin paremmin. Yöunet ovat edelleen voineet kärsiä hyvän kirjan imussa, mutta se on pienempi paha. Saan sentään silmäpussien vastineeksi sydämen sivistystä.

Tai ainakin hyvät naurut. Tällä hetkellä käsittelyssä on Anna-Leena Härkösen Valomerkki, jonka huumori osuu kuin sormi silmään. Olen hirnunut rillit vinoon ja sivut hiirenkorvalle. Mutta uni on aina tullut tost noin vaan.