Päivätöihin!

Uutismöhkäle! Ainakin kirjoittajalle itselleen. Aloitin helmikuun alussa copywriterina turkulaisessa markkinointiviestintätoimisto Briiffissä. Mulla on työkavereita, mullistavaa! Raappakalsarit on jätettävä aamuisin kotiin ja pitää lähteä työpaikalle, kääk. Joka päivä on lounasseuraa, kui hianoo hei.

Kuvassa seitsemän uutta briiffiläistä on ahtautunut tiiviiseen pakettiin. Kaiken kaikkiaan sakkia on reilu parikymmentä. Kuvan otti Briiffin oma kuvavelho Pekka Koret.

Miksi päivätöihin?

Tänä keväänä olisi tullut täyteen viisi vuotta kokopäiväistä yrittämistä free-kirjoittajana. Olen saanut tehdä rakastamaani työtä omilla ehdoillani, ja se on ollut uskomaton unelmien täyttymys. Musta on kuitenkin tuntunut jo jonkin aikaa, että tällä reseptillä en voi oppia uutta. Mikä on pinnalla just nyt? Miksi asiat tehdään niin kuin tehdään? Miten jokaiselle asiakkaalle löydetään just se oma juttu?

Olen tottunut tekemään asiat reippaasti yksin, työskentelemään yksin ja yrittämään yksin. Mukavasti pyörivä, vahvasti henkilöbrändätty kirjoitusbisnes oli aina tavoitteeni, ja sen pirulauta loin. Ja miten siistiä se onkaan ollut!

Ideat ja toteutukset ovat kuitenkin olleet juuri niin kovia kuin oman ideointikykyni. Olen joutunut pyristelemään ja ponnistelemaan pysyäkseni kartalla. Joskus ei ole ollut hajuakaan, mitä pitäisi tehdä ja miten. Välillä muumit ovat seikkailleet kaukana laaksosta, ja yrittäjyys on tuntunut epätodellisen yksinäiseltä. Nyt mainostoimistossa ympärillä oleva tiimi ja yhdessä tekeminen tuntuu valtavan hienolta muutokselta.

Ovatko mainosmiehet ja -naiset supersankareja?

Muutaman viikon sykkimisen jälkeen mainostoimistoarki tuntuu jännältä. Tahti on rivakampi ja työpäivä monisyisempi kuin mihin boheemi kirjoittaja on tottunut. Adrenaliini virtaa, syke on koholla, en kuule enkä näe, sormet naputtavat nopeammin kuin koskaan. Oikeissa olosuhteissa olen onneksi mestari uppoutumaan tuntikausiksi töihin niin, että vieressä voitaisiin töräyttää Porilaisten marssi megafonilla eikä tuntuisi missään.

Duunit ovat just sopivan haastavia, ja kirjoittaminen on aina kivaa. Työpäivät vilahtavat ohi pikana, ja viikonloppuisin mun on pidettävä itseni väkisin pois läppäriltä. Työn imu reuhtoo mua niin, että koko tukka on jo imurin putkessa.

Aion katsella rauhassa ja tunnustella omia voimavarojani. Juu, olen vahva kirjoittaja, jolla on reilusti kokemusta erilaisista aloista, tyyleistä ja sisältötyypeistä. Mainostoimistossa ideoinnin, vuorovaikutuksen ja kokonaisuuksien hallinnan osuus työstä on kuitenkin paljon suurempi. Se kaikki vie helkkaristi energiaa. Rosvitit päälle, ja illansuussa olen vihannes. Mutta kyyyllä vanhakin narttu tottuu uusiin pelisääntöihin ja oppii uusia temppuja.

Pystynkö vastaamaan huutoon?

Saattaa olla, että ihastun palkkatyöläisyyteen niin, etten lähde kulumallakaan. Sitten nupin on kestettävä riuskaa työtahtia ja jatkuvaa yllätysmomenttia. Yks pikku juttu vain: tyynen pintani alla on äärimmäisten tunteiden tyyppi. Huippupäivinä meno on yhtä sambaa ja wienervalssia, mutta mielen on pysyttävä kurissa ja luovien lihasten rentoina myös huonoina päivinä. Vastineeksi saan äärettömän mielenkiintoisia duuneja, liudan mukavia työkavereja ja ympärilleni ison mainostoimiston tuen ja osaamisen. Jos mokaa perusteellisesti näissä puitteissa, saa olla aika onneton tunari.

Entä sitten se yrittäminen? No juu. Paino on nyt vahvasti päivätöissä ja uusien asioiden omaksumisessa, mutta teen pienimuotoisesti omia töitä myös jatkossa. Yleinen tunnelma on sellainen, että aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Sormenpäät sileänä, mieli nöyränä ja syrän rohkeana uutta kohti.