Pakko jaksaa

Onneksi en bloggaa työkseni. Tällaiset diipit aiheet eivät varsinaisesti vedä lukijoita. Pakottava tarve kirjoittaa, joten hitto miksei.

Tämä postaus ei käsittele kuolemaa. Ei työtä, vapaa-aikaa, treeniä, elämäntyyliä, mielenhallintaa. Kuitenkin vähän kaikkea niistä ja nykynaisia riivaavaa epidemiaa: riittämättömyyden tunnetta.

Mitä muka tiedän siitä? Eihän mulla ole lapsia, ympäripyöreitä työpäiviä tai tarvetta tavoitella täydellistä elämää. Ei suuria murheita, mukava duuni, oma asunto. Riittämättömyyden tunne on silti vanha tuttu.

Kun tarkan ja tunnollisen tekijän elämänrytmi järkkyy, ollaan vaikeuksissa. Aloitin uudessa työssä, josta olen tykännyt enemmän kuin osasin odottaa. Näen jo reilun kuukauden jälkeen työsuhteen ja yrittäjyyden hyvät ja huonot puolet. Niistä enemmän joskus toiste. Uuden omaksuminen, työn yllätyksellisyys ja ripeä tahti ovat kuitenkin haukanneet leijonanosan päivittäisestä energiastani. Ja introvertti totuttelee vielä normaalin työyhteisön hälinään.

Ei haittaa, löydän kyllä tasapainon tulevina kuukausina. Mietin silti, teenkö tarpeeksi, osaanko, pystynkö kirjoittamaan hyvää sisältöä myös huonosti nukkuneena, ehdinkö saamaan työn valmiiksi ajoissa. Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Murehtiminen on aivan järjetön, voimia vievä kivireki.

Elämä ei lähetä kalenterikutsuja

Olin ehtinyt olla pari päivää uudessa duunissa, kun muistisairas isäni kuoli. Isälläni oli onnellinen elämä ja rauhallinen lähtö. Turun Sanomien entinen päätoimittaja Aimo Massinen heitti muistotilaisuudessa, että isä oli Euroopan kiltein mies. En olisi osannut itse sanoa osuvammin.

DSC_0006

Oli isän aika lähteä, ja jokaisen on kuoltava. Sivuhuomautuksena voin kertoa, että alan bisnes ottaa kyllä kaiken irti tästä lainalaisuudesta. Ja onhan vanhemman kuoleman käsitteleminen kenelle tahansa iso asia muutenkin.

Kuoleman jälkeinen paperinpyöritys on käsittämätöntä omaisen kyykytystä. Juoksin virka-aikana virastoissa ja pankeissa, roikuin olette-edelleen-jonossa-puhelimessa samalla kun kipitin hakemaan lounasta. Arvuuttelin, miten missäkin tilanteessa toimitaan. Kävin mielessäni läpi, miten jaan järkevästi kustannukset eri kuukausille. Halusin saattaa isäni hautaan arvokkuudella, jonka Euroopan kiltein mies ansaitsee. Ei puolivillaista kahvinryystöä kahvilan takakabinetissa.

Kroppa sanoi ei

Urheilu auttaa kaikkeen. Ny reenataan! Nousee, nousee, jaksaa, kovempaa! Kroppa oli eri mieltä. Treeneissä koin konkreettisesti voimien rajallisuuden ja henkisten kuormituksen vaikutuksen fyysiseen suorituskykyyn. Kun yritin puskea samaan malliin, kroppa ei yksinkertaisesti totellut. Olen joutunut vastahakoisesti hyväksymään, että nyt on pakko höllätä, kunnes pääkoppani excel-sarakkeet ovat taas järjestyksessä.

Jos en treenaa, tunnen itseni likaiseksi. Oli siis tehtävä kompromissi. Olen rosvitannut, mutta kevyemmin. Olen hölkännyt ja joogannut. Hiljentäminen tuntuu turhauttavalta, mutta mielipaha huonoista suorituksista ja rättipoikki raastetusta kropasta ei just nyt houkuttele. Mulla on vain yksi kroppa, jonka haluaisin palvelevan mua vielä vuosikymmeniä. Joskus sille on annettava vähän lempeyttä. Kaikesta huolimatta tunnen huijaavani, ja mieli on levoton.

Mitä tapahtuu, kun riittämättömyyden tunnetta, suorittamisen pakkoa ja stressiä ei saa katkaistua? Stressaajasta tulee vahanukkemainen zombie. Jokainen energian rahtu on käytettävä päivän pakollisiin juttuihin ja väsyitkun pidättelyyn. Sitä väsyä ei niin vain nukuta pois yhdessä yössä, koska pää ei päästä kroppaa palauttavaan lepotilaan. Ja päivällä jatketaan taas luovaa työtä zombiena. Helppo homma.

Suorittaja ja suuri filosofi

Mullistusten keskellä mielessäni on pyörinyt suuria ajatuksia. Mitä haluan tehdä nyt ja tulevaisuudessa? Mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä? Ja miksi hemmetissä mikään suoritus ei koskaan riitä. Hankalassakin elämäntilanteessa pusken jääräpäisesti eteenpäin, koska se tuo outoa tyydytystä. Ei liekaa, ei hengähdystä. Maaninen sykkiminen tuo hallinnan tuntua hankaliin olosuhteisiin, joita ei todellisuudessa voi hallita.

Kuulostaako inhottavalta? No juu, jokaisella on akilleen kantapäänsä. Yleisesti mulla on homma hyvin hanskassa, mutta stressinsietokyvyssäni on hiottavaa.

Olen sellainen tyyppi, että riittämättömyyden tunne luultavasti on ja pysyy. Aina. Sitä pitää vain oppia sietämään. Jos stressi ja ahdistus lähtevät hanskasta, suosittelen pysähtymään hetkeksi ja keskittymään olennaiseen. Elämässä on ylenpalttisesti ilon- ja kiitollisuuden aiheita. Kaikki menee ohi, hyvässä ja pahassa.

Seuraavaksi ajattelin keskittyä hyvään. Aloitan jokavuotisesta Luoston-reissusta. Seitinohutta sähellystä ladulla, komeita tunturimaisemia, huonoa läppää, herkkuruokaa, minttukaakaoo ja rakkaita <3