Pyöräily, njoo

Mun ja polkupyörien välinen suhde on ollut pitkään nihkeä. En oikein tiedä miksi.

Suomalaislapsille pyöräily on onneksi perustaito, ja monella on pienestä asti oma fillari. Muksuna ja varhaisteininä poljin paikasta toiseen, varsinkin maalla. Teini-iän jälkeen päätin, että pyörät ovat tyhmiä.

Parikymppisenä uhosin, että ryömin mieluummin kuin poljen. Enkä sitten polkenut. Reilu kolmekymppisenä tulin järkiini ja lämpenin kaupunkipyörälle. Se nopeutti kieltämättä mukavasti siirtymistä. Kävely on kivaa, mutta kestää väärällä hetkellä sata vuotta.

Kun muutin vuosi sitten Kaarinaan, päätin hommata kunnon polkupyörän.

Majesteettisessa punaisessa Crescent City Bikessa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa.

Kolmivaihteinen Crescent on nätti ja mukava, mutta pahuksen raskas poljettava. Turussa liidin sillä ylväästi ruokakauppaan, hörhöjoogaan ja jokilaivoille, mutta ei sillä Saariston Rengastietä kierretä. En tiedä kiertäisinkö muutenkaan krhm.

Kun etsin uutta pyörää, en todellakaan suunnitellut työmatkapyöräilyä. Läppäri, tarvikkeet ja treenikamat kyytiin ja menoks? Hell no.

Halusin, että mulla olisi mahdollisuus pyöräillä ulkoilumielessä vähän pidempiä matkoja. Pidemmillä tarkoitan enemmän kuin pari kilsaa ristiin rastiin keskustassa. Oikeat pyöräilijät ja triathlonistit voivat vapaasti polkea kolmesataa kilsaa päivässä ja suhahdella ohi edestä ja takaa. Heippa.

Halusin myös, että miehen kanssa olisi jotain kivaa yhteistä tekemistä. Ulkoilu, kuntoilu, maisemat, kevyt kinastelu taukokahveilla. What’s not to like.

Silloisten työkuvioiden kautta ulottuvillani oli sopuhintainen Helkama tai Insera. Kun oon tällainen maltillisen sporttinen daami, ei ollut syytä lähteä keulimaan. Päädyin Helkaman S3-hybridiin.

Yllättävän kova totuttelu siihenkin oli. Jalkajarrulla varustetusta tätipyörästä on hiukan matkaa ketterään 27-vaihteiseen hybridiin.

Otin kuvanoton ajaksi pois takakorin, joka kuulemma pilaa koko pyörän. Ihassama. Otan mieluummin vähän takkiin urheilullisuudessa kuin repun alla marinoituvan selän.

Pyörä ei ollutkaan valmiiksi varusteltu juuri mulle. Mikä järkytys. Piti hommata joka sortin kilkettä ja häkkyrää, kunnes olin tyytyväinen. Lukkoa, jalkaa, takatelinettä, juomatelinettä, koria, mustekalaa, valoa, heijastinta. Osa niistä piti jumaliste näpertää paikalleen itse.

Eikä siinä vielä kaikki. Piti ostaa joustavat sortsit, joissa on mukava polkea vilauttamatta. Muutama T-paita, joissa en läkähdy omiin mehuihini. Kypärä, joka ei hierrä ja jonka asentoa ei tarvitse jatkuvasti korjailla. Jo minimivarusteisiin heilahti muutama satanen. Ihanaa.

Herjat sikseen. Helkama on oikein bueno. Lämpenen hiljalleen pyöräilyllekin ulkoilumuotona.

Mulle on kerrottu, että pyöräillessä pitäisi tehdä muutakin kuin polkea. Parannettavaa olisi kuulemma usealla osa-alueella: huolto, liikkeellelähtö, ennakointi, havainnointi, vauhti, ohjaus, ajoasento, vaihteiden vaihto, jarrutus ja asenne. Unohdinkohan jotain?

Kaikkea naisen pitää kans sietää. Jos vähän katsoo sormien läpi satunnaisia vaaratilanteita ja vaihteiston rääkkäämistä, kyllä mä ihan kelvollisesti siirryn paikasta toiseen. Pystyn jo etäisesti ymmärtämään, mikä pyöräilyssä kiehtoo. Aurinko, vapaus, tuuli, luonto, lässyti lässyn.