Vanha kuunari kääntyy hitaasti

Ai mikä hemmetin kuunari? Rikon blogaamisen tärkeintä sääntöä ja otsikoin sekavasti. Mutta kolmevitosen jäärän mielenliikkeitä kuvaa niin loistavasti hitaasti kääntyvä laivanrähjä. Sitä paitsi omassa kanavassani voin tehdä mitä haluan. En siis ajatellut kirjoittaa laivoista vaan yhteistyötaidoista.

Kuvan nappasi rempseä kulttuuriystäväni Annika viime sunnuntaina Suomenlinnassa. Koin tän komean kansallisen monumentin ekaa kertaa. Kyllä! Vähän hävettää.

Mistä tahansa päätän kirjoittaa, joku ymmärtää takuulla väärin. Tai olen liian rehellinen ja sahaan jollakin elämänalueella omaa nilkkaani. Mutta en piruvie halua kirjoittaa siloteltua hattaraa vain kirjoittaakseni – jotain.

Yhteistyö on vaikeaa. Toisten huomioiminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta en näin tuoreesta näkökulmasta.

Mun leikki on kivampi kuin sun leikki

Niin pitkälle kun muistini ulottuu, olen tehnyt asioita mielelläni yksin. Naapurin muksujen kanssa oli kiva leikkiä, mutta omat leikit olivat aina jännempiä. Ärsytti kun kaveri pinosi palikat väärään järjestykseen, halusi leikkiä tyhmillä barbeilla tai laukkasi heppaleikissä eri sääntöjen mukaan kuin oli sovittu.

Ainoa lapsi, lempeät kasvuolosuhteet, ehkä vähän hemmoteltu. Mutta en suinkaan prinsessa. Tykkäsin maanläheisistä leikeistä ja harrastuksista. Multaa kynsien alla, ruohonvihreää jalanpohjissa, hevosenkakkaa varvastossuissa. Halusin paljon mieluummin pelata pasianssia, etsiä neliapiloita tai hiippailla salaa naapurin lehmälaitumella.

Mitä en koskaan joutunut opettelemaan? Jakamista, kompromisseja, yhteistyötä. Koin ryhmätyöt, joukkuelajit ja muut vastaavat tilanteet turhauttavina ja epämukavina. Peruskoulun liikuntatunnit olivat kautta vuosien järjestään perseestä. Yliopiston opiskelijayhteisö oli vitsi.

Opiskelunaikaisissa työpaikoissa yhteistyötaitoja ei varsinaisesti tarvittu. Ei pianon ääressä, jumpassa eikä oikeastaan hevosen selässä. Väitän, ettei edes yksinyrittäjänä. Päinvastoin. Mitä enemmän kissa on nostanut omaa häntäänsä, sen parempi. Olen pärjännyt pitkälle jokamiehen fiksuilla vuorovaikutustaidoilla.

Yhdessä tekeminen voikin olla hauskaa?

Kun innostuin neljä vuotta sitten toiminnallisesta treenistä, ovi aukesi raolleen. Ei pirskatti, tää yhdessä tekeminen on kivaa! Jatkoin crossfitiin, jossa yhteistyö ja vuorovaikutus ovat vähintään yhtä tärkeitä juttuja. Yhteisöllisyys ei silti vieläkään ole selkäytimessäni. Hei olet osa ryhmää! Tämä oli tarkoitus tehdä parin kanssa. Hei nuo kamat pitäisi siivota pois. Kop kop herää urpo. Toimintaa!

Vaivun niin helposti omaan maailmaani. Se tuntuu niin suloisen ihanalta ja tapahtuu niin nopeasti. Muu maailma menee pois, on vain minä ja mun ajatukseni, mun pieni universumini. Hitto, auki kirjoitettuna vaikuttaa kuin olisin intensiivisen lyhytterapiajakson tarpeessa.

Soimaan itseäni herkästi tästä keijukaishaihattelusta. Kun tarttis olla alati kärppänä, hereillä ja valpas. Älyn ja luomisvoiman pitäisi leikata kuin salama männynlatvaa. Hidas rytmi ja haaveilualttius eivät oikein nyky-yhteiskuntaan sovi. Työstänkin edelleen päivittäin ajatusta, että on ok olla A-K.

Ensin ihmiset, sitten työ

Hupskeikkaa, läks sivuraiteelle. Siis ne yhteistyötaidot. Töissä yksinkertaisesti unohdun tekemään yksin jotain, johon on tarkoitus valuttaa useamman ihmisen ideat ja ajatukset. Uppoudun ja unohdun. Viimeistään kun tulee ensimmäinen tenkkapoo, pitäisi nostaa silmät ruudulta, räpytellä, venytellä ja lähteä sparrauskierrokselle. Hei mulla olis tällainen juttu, mitä mieltä? Miten tekisitte tämän? Luultavasti säästyisi työaikaa, kahvia ja kynsiä. Ja useamman pään jäljiltä lopputuloksesta tulee parempi.

Ihmissuhteissa teen periaatteessa saman mokan. Unohdan ihmiset. Kyllä. Voi mennä pitkiä aikoja, etten kaipaa sosiaalista elämää. No, lukuun ottamatta töitä, reenejä ja lähimpiä. Tässä voisin vähän tsempata ja herätä haistamaan kukkanen. Ihmiset ovat kuitenkin ihan kivoja.