Opetuskeikan jälkipyykki

Ensimmäinen opetuskeikkani on maalissa. Lupasin raportoida, miten selviydyin Turun Taideakatemian copywriteropiskelijoiden soveltavan mainoskirjoittamisen kurssin vetovastuusta. Ennen keikkaa epäröin ja vääntelin käsiäni. Onko mulla aikuisille ihmisille mitään annettavaa? Opetustyö on tylsää ja muutenkin perseestä, eikö? Voi pojat, miten väärässä olin.

Väsäämäni tehtävät – tieteellisen tekstin popularisointi, hakukoneoptimointi, tiedonhaku ja mainoskampanja – upposivat mukavasti kurssiporukkaan. Olin äimänä, miten tehokkaasti porukka sisäisti tehtävänannon ja tarttui riuskasti työhön.

Vääriä vastauksia ei ollut. Kannustin jokaisessa tehtävissä pohdiskeluun ja omaan vaistoon. Sain mitä tilasin. Sain luettavakseni älyttömän hauskoja ja fiksuja tekstejä.

Täs olis nyt tätä palautetta

Tuntui hienolta, kun ideani lennähtivät opiskelijoiden käsittelyssä odottamattomiin suuntiin. Tehtäviin tartuttiin näkökulmista, joita en itse edes ollut tullut ajatelleeksi. Tämä on epäilemättä yksi opettamisen parhaista puolista. Sain kivoja ideoita omaan työhöni ja kylkiäisiksi hyvät naurut. Nokkelia kirjoittajia.

Palautteen antaminen lähti hanskasta. Päätin antaa arvosanat vasta koko kurssista, tehtävistä vain kirjallista palautetta. Huomasin kirjoittavani sormenpäät kihelmöiden dialogimaista palautetta jokaisesta tehtävästä. Miksi kukaan ei ole kertonut, että mulla on näin paljon sanottavaa! Aanelosen jälkeen oli annettava itselle henkinen avari. Rajoita jaarittelua. Eivät opiskelijaparat jaksa lukea näitä palopuheita. Hämmästyttävää, mutta jaaritteluista tykättiin. Voi tietysti olla, että ärtyneet pitivät sen hienotunteisesti omana tietonaan.

Opettaminen ei missään tapauksessa ollut perseestä. Se oli hauskin riski, jonka olen vähään aikaan ottanut. Valmentajamainen rooli istui mulle kuin cousteau-pipo hipsterin päähän. Haluan lisää!