Opetuskeikka Turun Taideakatemiassa

Otin vastaan opetuskeikan. Enpä uskonut tämän tapahtuvan. Kun sain yhteydenoton Turun AMK:n Taideakatemiasta, ajattelin että viesti on lipsahtanut väärään osoitteeseen. Minä, opettaisin? Mähän olen itsekin vielä keskeneräinen. Tai hetkinen. Ei valmista ihmistä ole olemassakaan. Voisiko tässä olla ideaa?

Olen jo pitkään haikaillut työpalettiini epämääräisesti – jotain. Miten voisin jakaa ajatuksiani, kertoa mitä on tullut tehtyä ja miten? Yrittäjyydestä, työstä, kirjoittamisesta. Opetuskeikka tipahti syliini juuri oikealla hetkellä. Opettaja/valmentajan rooli tuntui vähän pelottavalta. Siitä tiesin, että duuni pitää ehdottomasti ottaa vastaan. Tiensä pystymetsästä free-copyksi raivanneella humanistilla voisi peräti olla jotain annettavaa markkinointiviestinnän tulevaisuuden tähdille.

Copywriteropiskelijoiden soveltavan mainoskirjoittamisen kurssille haettiin valmentajatyyppistä vetäjää. Yllätyin itsekin, miten kiva idea se oli. Tehtävät sain suunnitella itse. Sain palaverista kehykset ideoinnille, kotona läppäri auki ja sokka irti.

Tein tehtävät tunteella. Millaisia töitä itse teen? Mitä kysytään? Mistä taidoista itselleni on hyötyä? Hups, mullahan oli asiaa kuin naapurin terttu-tädillä pyykkituvassa. Sain neljään tehtävään mukavasti monipuolista tekstijumppaa.

Kävin esittelemässä koko kermakakun hörsteineen opiskelijoille, enkä saanut edes kovin pahoja katseita. Yhtäkkiä olin älyttömän innoissani päästessäni pian lukemaan, mitä sakki on saanut aikaiseksi. Voi olla, että arvostellessani tehtäviä hymy vielä hyytyy. Kerron sitten, miten noviisin kävi.

Selfieitä en sen sijaan osaan ottaa lainkaan. ”Odottakaas kun otan dorkan ilmeen. No niin ja hymyä!”